Kolmekymmentä kilometriä kunnan keskustasta on monelle liikaa. Harrastusmahdollisuuksia metsässä ei ole, eikä ystäviä, kauppoja tai kulttuuria. Ajomatka on pitkä, tie on huono ja aurauskin tökkii. Katuvaloja tai valaistua hiihtolatua ei ole. Ei pururataa, ei koirapuistoa, eikä posliininmaalausta. Apua on kaukana jos jotakin sattuu; ambulanssilla kestää puolituntia päästä paikalle, poliisi ei välttämättä ehdi edes saman vuorokauden puolella. Miksi ihmeessä joku haluaisi tuollaisessa paikassa siis edes asua?
Vastaus on yksinkertainen: koska siellä metsässä on jonkun koti. Koti on yksilöllinen kokemus meille kaikille. Koti ei katso paikkaa, aikaa tai kulttuuritarjontaa. Jos sinun kotisi pitää sijaita keskellä kaupunkia tai kunnan keskustaa, niin mikäpä siinä. Pääasia, että meistä jokainen saa itse valita oman kotinsa paikan. Toivottavasti tuo paikka on sellainen missä sinä viihdyt. Toivottavasti et joudu asumaan itsellesi vastenmielisessä paikassa ja ennen kaikkea, toivottavasti et anna muiden vaikuttaa siihen, mihin kotisi perustat.
Sodankylän Jeesiössä asuva kirjoittaja on rustannut tekstin pilke silmäkulmassa, ottamatta itseään turhan vakavasti.
Yhteiskunnallisesti ajatellen nykyaikana on hyväksyttävämpää haluta asua kasvukeskuksissa kuin syrjässä. Kielellisesti ei myöskään ole korrektia sanoa jonkun asuvan syrjässä tai syrjäkylässä. Eikä myöskään sivukylässä vaan maalaiskylässä. Me maalaiskylässä asujat taidamme enemmänkin naureskella terminologian vaikeudelle. Me nimittäin asumme syrjässä ja olemme ylpeitä siitä. Jos me haluaisimme asua keskustassa, niin me asuisimme siellä. Viimeisen puolen vuoden aikana olen vastannut kymmeniä kertoja samaan kysymykseen: Miksi ihmeessä te oikein sinne mettään rakennatte? Vastaus on edelleenkin yksinkertainen: koska me haluamme rakentaa sinne.
Meidän harrastusmahdollisuutemme ovat siellä metsässä. Kesällä käydään kalassa, syksyllä marjassa sekä metsällä ja talvella verkotellaan ja pilkitään. Metsä tarjoaa meille samalla tavalla harrastusmahdollisuuksia kuin jokin yhdistys, järjestys tai yritys teille keskustassa asuville. Kauppoja tai kulttuuria meillä ei ole, se on ihan totta. Kumpaakaan en kuitenkaan kaipaa, sillä ruokakaupassa voi käydä töiden jälkeen ja hyvä valokuituverkko mahdollistaa nettishoppailun kaikkina vuorokauden aikoina.
Välimatkasta ei myöskään pidä tehdä ongelmaa. Syrjässä asuminen vaatii tietynlaisen asenteen ajomatkaa kohtaan ja yleensä myös hyvän auton (suosittelen maasturia, jos olet laiska luomaan lumia). Saatan ajaa 70 kilometriä iltakahville ystävän luokse. Työmatkaan kuluu puoli tuntia suuntaansa; se ei ole matka eikä mikään, kun asennoituu oikein. Sama aika kuluu helposti kun siirryt kaupungin laidalta toiselle. Työmatkat ovat myös mieheni ja minun yhteistä aikaa, sillä silloin voi häiriöttä vaihtaa kuulumiset ja suunnitella tulevaa viikkoa.
Tie ei ole huono, mutta kapea. Auraus tökkii joskus, mutta silloin täytyy ajaa hieman hiljempaa. Meidänkään kotitietä ei ensimmäisten joukossa pidetä puhtaana. Itse asiassa se kuuluu viimeiseen talvihoitoluokkaan ja liikennevirasto suoraan kertookin että: ”sään muuttuessa keli voi tiellä olla useiden tuntien ajan ongelmallinen, jolloin ajaminen vaatii erityistä varovaisuutta”. Höllää siis kaasujalkaa, niin ei tarvitse nurista tien kunnosta.
Metsässä asuminen vaatii tietynlaisen luonteen. Ei kuitenkaan tarvitse olla mikään televisiosta tuttu survior-henkinen kaveri, jotta voi asua taajamamerkkien tuolla puolen. Meidänkin kodeissamme on lämmintä ja Netflix pelaa. Hyvä otsalamppu on kuitenkin järkevä hankinta (suosittelen Ledlenser-valaisinta sen pitkän käyttöiän vuoksi), sillä latuja löytyy joka kylästä kilometrikaupalla, mutta valot ovat aika vähissä. Hyvä otsalamppu kuitenkin pelastaa tilanteen. Koirapuistoista en viitsi mainita, sillä uskokaa hyväksenne, syrjäkylässä ei tarvita koirapuistoja, sillä pihat ovat niin isoja, että siinä on puistoa tarpeeksi joka koiralle. Jos koira on sen sorttinen, että ei meinaa pihassa pysyä, niin silloin on vara siirtyä vähän kauemmaksi metsään ulkoilemaan.
Töitä joutuu usein tekemään hieman enemmän kuin taajamassa, sillä omakotitaloasujana sinä itse olet oma kiinteistönhuoltosi. Koska pihat eivät yleensä ole postinmerkin kokoisia, vaan koon voi määritellä pikemminkin hehtaareina, on yleensä ulkona aina jotain hommaa. Kesällä nurmikon leikkuuseen saattaa mennä päivä ja talvella pihan puhdistukseen kaksi. Stressiä ei kuitenkaan kannata repiä, sillä naapurit ovat harvassa eikä kukaan arvostele, vaikka pirttiin veisi pelkkä kinttupolku kiireisellä viikolla.
Miksi me sitten rakennamme metsään? Koska siellä on tilaa ja rauhaa. Naapurin autotallin harja ei vastaa tulevaisuudessakaan meidän grillikotaan. On tilaa vähän suuremmallekin koiranhäkille tai pottumaalle. Itse saa päättää oman tupansa värin, eikä koskaan ole liian myöhä imuroida tai kuunnella musiikkia. Jos koira haukkuu koko päivän, käy naapuri ajamassa pihasta porot pois, eikä tee eläinsuojeluilmoitusta kunnan eläinlääkärille.
Suomi on hieno paikka elää ja yrittää ja mikä parasta: me jokainen voimme itse valita missä sen teemme.
Henna Illikainen