Niin se vain on jo heinäkuu! Ollu jotenki tosi soma kesä tähän asti, vaikken ees lomala ole vielä ollu. Yöttömät yöt antavat maholisuuen mihin vain (kesäajan pärjää yllättävän vähilä unila), eikä sääsken sääskeä ole ollu. Olema nauttinhe joka hetkestä!
Mitä nyt, että lapset vietit heijän ensimäisen kesälomapätkän isänsä kans pääasiassa villahaalarit ja saevaathet päällä, mutta pihala on voinu olla rauhassa elukoilta, luksusta!
Viimeisthän juhanuksena olhan aina tuskassa rillailtu sääskipilven janotessa osansa juhlijoista.
Kirjoittaja on enontekiöläislähtöinen lastenhoitaja ja elämästä nauttija, joka asuu nykyisin perheen ja koiralauman kanssa Kittilän Hanhimaassa.
Tänä vuonna vietimä (sääsketöntä) juhannusta minun synnyinkylässä Enontekiön Vuontisjärvelä perintheisessä rantakalaillassa. Miehet vetivät nuottaa ja naiset keitit kalakeiton eli tauron kaikkien vierhaitten syötäväksi. Kylän oma pelimanni Esa Keskitalo viihytti meitä pitämällä tanssit rannale rakennetulla lavala.
Hulahula-huumhanki hääty osallistua sankoin joukoin. Yötä istuthin vielä pitkäle kylän yhtheisessä mutterikoassa kitaran kans laulellen. Saapi kyllä aina lisävirtaa arkhen ko viettää välilä aikaa ihmisten kans, jokka on tuntenhe sinut koko elämän!
Sanothan, että ihminen voipi lähteä Vuontisjärvestä, mutta Vuontisjärvi ei ihmisestä. Vaikka olen täältä muuttanu virallisesti 17 vuotta sitte, niin kyllä mie vain maailmalla sanon vieläki olevani vuontisjärviläinen – ja olenki.
Tänäki aamuna heräsin mummilan vintiltä lasten välistä ja hipsin pihakeinhun aamukahvile ihhailemhan Ounas- ja Pallastunturien kehystämmää kotimaisemaa.
”Mun sydämeni tänne jää.”
Teksti ja kuvat:
Miia Kinisjärvi